Tuli eilen puheeksi tämä blogi johon kirjoittamisen olen tyystin hylännyt. Jotenkin aatokset eivät tule sanoiksi. Mistä se johtuu, siihen en osaa vastata. Osittain kai siitä, etten tiedä lukeeko niitä kukaan mutta toisaalta taas itsellenihän minä kirjoitan, en niinkään muille. Välillä kyllä sitäkin.

Suomessa olo on ollut niin ja näin. Kaipuu Nepaliin on valtava. Etenkin kun hyvä ystäväni matkaa siellä juuri nyt, tapaa kavereitani ja elelee niissä paikoissa joissa minä olen Kotona. Kateus kopuutelee ovella, myönnetään :)

Juuri nyt kun katson ikkunasta tuota lumimerta, olen hyvillä mielin. Joulu tuntuu joululta ja talvi talvelta, juuri sellaiselta kuin pitääkin. Kuuntelen jopa mielelläni joululauluja vaikka yleensä en niin tee. Joulu on perheelleni perinteinen yhdessä olon hetki. Vanhempani erosivat jo kun olin 18 vuotias, mutta joulut on siitä huolimatta vietetty yhdessä lapsuudenkodissani. Ellen ole sitten minä ollut jossain maailmalla viuhtomassa.

Paljon olen pohtinut valintojani. Miksi, oi miksi minulla on tämä kaipuu jonnekin ihan muualle kuin minne synnyin. Miksen valinnut perinteistä tietä kouluts-työ-avioliitto-lapset-omakotitalo-koira....Miksi en edes ikinä ole ollut pitkässä parisuhteessa. Miksi tieni jatkuvasti vei Aasiaan ja sen myötä nyt määrätietoisesti sinne pyrin menemään. Miksi olo siellä on jotenkin seesteisempi ja oikeasti hyvä. Täällä pitää keksiä juttuja jotta olo oisi hyvä, siellä se tulee normaalista arjesta.

Miten erilaista elämää suurin osa ikäisistäni, 30 - vuotiaista, eläkään. On lapsia, avioliittoja. On vakituinen työ ja oma koti. On tavallinen tasainen mukava elämä. Sitten on niitä avioerojakin,asuntolainamaksun vaikeuksia. Minulta kysyttiin, jo parinkin ihmisen toimesta, että koska minä aion asettua, hankkia Aikuisen kodin ja elämän.

Vastasin että ihan aikuinen minä olen ja aikuisen elämää elän. Erilailla vaan. Silti, myönnän, jäin miettimään että pitäisikö minun kuitenkin. Muuttaa elämäni suuntaa, mennä ja etsiä se mies joka ei ole ehkä se täydellinen mutta hyvä. Tehdä se lapsi (ja saattaa äiti onnelliseksi kun hänestä tulee mummo). Jättää tuollainen maailmanparantamis-humputus. Vastaanottaa vakityö jonka varmasti saisin jos hakisin.

Miksi se tuntuu niin utopistiselta ajatukselta. Paljon utopistisemmalta kuin se, että otan rinkkani ja suuntaan nokan kohti Himalajaa ja nokinaamaisia katupoikiani. Että elän riisillä ja linssikastikkeella ja kyykin reikävessassa. Että jos bussi on myöhässä viisi tuntia en ala huutaa ja vaatia korvauksia vaan totean että näinhän tässä aina käy.

Olen myös joskus miettinyt, että synnyin väärään paikkaan. Mutta toisaalta. Ikäiseni nainen Nepalissa on usein tässä iässä jo neljän lapsen äiti joista vanhin on jo 15 vuotias. Aviomies on lähtenyt töihin kaupunkiin tai ulkomaille ja vaimo kaitsee lapsilauman lisäksi appivanhempia ja vuohia.

Olisiko sekään sen enempää minun elämääni? Ei ainakaan näistä lähtökohdista. Ystäväni Kishan Katmandussahan jo kosikin kerran, puoliksi leikillään. Mutta hän haluaa vaimonsa elävän kotikylässä äitinsä kanssa, ja siihen minusta ei olisi. Vaikka 20 kotitaloutta kattava Bansar onkin rauhan tyyssija, ei minusta olisi sinne kokopäivävaimoksi ja -äidiksi. En jaksaisi kantaa vettä litratolkulla kaivolta, en herätä ennen kello viittä lypsämään vesipuhvelia enkä makoilemaan päivää pitkää tupakkaa tuprutellen odotellessani lapsia kotiin koulusta tai seuraavan kotiaskareen alkamista vartoessani. Tarvitsisin oman elämän kodin ulkopuolella, ja sellaista ei kaupunkien ulkopuolelta löytyisi.

Miten maailmankaikkeus minut tähän elämään asetti, sitä en tiedä. Onneksi olen törmännyt muutamaan samanhenkiseen, joiden kanssa voi vuodattaa sitä, miten vaikeaa on saada muut ymmärtämään. Miksi on vaan mentävä.

En edes koe enää että "matkustaisin" Intiassa ja Nepalissa, sillä yleensä elän kovin arkista elämää. Työtä, laskun maksamista ja ruoan laittoa. Jotenkin se kaikki vaan luonnistuu paremmin siellä, toisella puolella palloa.

Joku viisas sanoi, että noin kolmekymppisenä tiedän mitä oikeasti haluan tehdä elämässäni. luulen että hän oli oikeassa, nyt pitäisi vaan keksiä miten sen toteutan. noin Finanssipuolta ajatellen.

kaikesta huolimatta, juuri tänään juuri nyt, olen iloinen siitä että olen Suomessa. Enemmän lunta kuin miesmuistiin, ja valkoinen joulu tuloillaan. Siivouksia luvassa tänään, huomenna leivotaan karjalanpiirakat, paketoidaan lahjat ja aattona saunotaan, syödään ja lahjotaan toisiamme. Rauhaisaa joulua!