Tapasin tänään Rabinin, Nepalin kavereideni suulaispojan joka opiskelee MediaInsinööriksi tai jotain sinne päin täällä Suomenmaalla. Olipa mukana hänelle pakettikin isiltä ja äidiltä.

Oli hauska jutella Nepalin pojan kanssa. Puhuime yhteisistä tuttavuuksista ja tutuista paikoista Katmandussa. Taisi tulla molemmille koti-ikävä kun hiljaisuus aina tuli pitkän naureskelun jälkeen kun tuli puheeksi tuttu katu tai ravintola tai ihminen.

Käveleskeltiin pitkin Helsinkiä ja istuimme kahvia juoden.

Suomessa on kuulema ihan hyvä olla. Töitä ei juuri ole tarjolla, paitsi siivoushommia, niitä kun ei taida perusSuomalainen suostu tekemään. Viidensadan euron kuukausi palkka kuulema kuitenkin riittää elämiseen ja jää siitä jotain kotiinkin lähetettäväksi. Rabinin haaveena onkin saada säästettyä niin paljon rahaa, että saisi ostettua vanhemmille talon. "Sen jälkeen on vasta aika keskittyä itseensä". Mutta sitä poika suree, kun Suomalaisiin on niin vaikea tutustua. Ujoutta, ennakkoluuloa ja pelkoa puhua englantia luulisin. Muutama kurssikaveri sentään on ja lauma muita Himalajan juurelta tulleita opiskelijapoikia. Ehdinkin nopeasti tavata koko kaveriporukan.

Ja siinä vaiheessa meinasikin tulla itku kun tuli niin kova ikävä omaa Nepalinpoikien sakkiani Katmandusta. Kishan, Manoj, Suresh, Mangal, Kishwor, Baba, Sanjay...kaikki. Minulla on teitä Niin ikävä!!

Rabin lupasi kokata minulle jonain päivänä aitoa Nepalilaista Dahl Bhatia ja vaihdamme kielitaitoa Suomi-Nepal kurssien merkeissä. Ehkä nämä helpottavat Nepalkaipuuta.