Suomen suveen on melko helppo palata kaukomailta. Ihmiset näyttävät keskimääräistä onnellisempiä. Joka kulmalla ja kylällä on jos jonkinsortin festivaalia tahi katujuhlaa tai ainakin Romanian setä soittaa Harmonikkaa reippaalla epävireellä. Ja kansa kokoontuu näihin hymyissä suin kunhan aurinko vain paistaa. Joku rohkaistuu keinuttamaan lanteitakin musiikin tahdissa. Kadut ja terassit ovat täynnä naurua ja riemua.

Itsekin päädyin heti kiertämään vanhoja kulmia tuttujen ja vähän tuntemattomienkin kanssa. Kallion kuppilat ovat ennallaan ja Alppipuiston meisinki ylitsemuiden. Järjestivät siellä menneenä viikonloppuna Suomen rauhanpuolustajien 60-vuotisjuhlat ja etenkin sunnuntaina puisto täyttyi nuoresta ja vanhasta joukosta jotka hytkyivät mm. Ayekooto & Afrobeatin, Reino and the Rhinosin ja uudistuneet ja naisellistuneen Mariskan menossa.

Järjestöpöydästä sain Repulta "Eettisesti epäkunnossa" tarran Nokiaani. Pikku aktivisti minussa nostaa taas päätään. Make it Fair kampanja kehoittaa meitä
pohtimaan mistä mahtaa Nokiamme tulla ja kuka sen tekee, ja mitä siihen vaaditaan. Nokia, tai mikään muukaan matkapuhelinvalmistaja ei ole toistaiseksi tutkinut koko tuotantoketjuaan. Repun kampanja sivulla www.makeitfair.fi löytyy lisää tarinoita.

Rauhanpuolustajat taas onnistuivat tekemään minut vieläkin iloisemmaksi sillä myivät kirjaa Unohda Katmandu joka pureutuu Nepalin veriseenkin historiaan. Aivan nykypäivän myllerryksiin ei kirjassa päästä sillä se on jo toista vuotta sitten julkaistu, mutta ainakin se auttaa minuakin ymmärtämään enemmän maan sekasortoa. toivottavasti jatkoa on luvassa kunhan maa jossain vaiheessa asettuu aloilleen. Demokratian rakentaminen on varmasti yksi maailman vaikeimmista asioista.

Toissapäivänä sitten suuntasin Järvenpäähän kun armas ystäväni Heidi oli talovahtina. Teimme myös päiväkeikan Turkuun jossa en ole vuosiin käynytkään. Aurajoen liplatellessa lueskelin nurmikolla kirjaani ja odottelin Heidiä palaavaksi työkeikalta. Järvenpäässä juoruttiin, saunottiin ja syötiin hyvin. Ja tänään hyppäsin junaan ja suuntasin maailman ihanimman kummitytön Roosan ja isänsä kanssa Puuhamaahan! En ole edes lapsena koskaan käynyt ja hauskaa oli. En sentään liukumäkiin ja muihin vempeleisiin ilennyt mutta Roosa ja isi kokeilivat muutamia. Lähinnä lilluttiin vedessä ja järven rannalla, grillattiin ja naurettiin ja liplateltiin varpaita kylmässä allasvedessä. Roosa vielä hieman vierastaa minua, olihan hän vain kaksi vuotias kun lähdin pitkälle reissulleni joten ei ihan suoraan neiti tunnista. Mutta pikkuhiljaa.

Mutta jokin täällä Suomessa mättää. Tuntuu että olemme negaatioiden ja pessimisin luvattu maa. "Hitsi kun paarmat pörrää", "On niin pilvistä että kannattaakohan edes mennä" "Huomenna kuitenkin sataa", "On ihan liian kuuma että jaksaisin lähteä kahville"..."Ärsyttää kun se kiva poika ei kuitenkaan soita minulle". On se kumma, että vaikka kuinka asiat olisi hyvin keksimme jostain asiasta valitettavaa ja negatiivista sanottavaa. Ja kyllä...olen minäkin tähän langennut.

Muistan aina kun lukioaikana analysoin äidinkielen aineessa Eppu Normaalin laulua tuhansien murheellisten laulujen maa:

"Tämä tuhansien murheellisten laulujen maa, jonka tuhansiin järviin juosta saa Katajainen kansa jonka itsesäälin määrää, ei mittää järki eikä Kärki määrää, jonka lauluissa hukkuvat elämän valttikortit ja kiinni pysyvät taivahan portit. Einari Epätoivosta ne kertovat"

Olemme iloista kansaa, eikös. Onneksi on niitä muutamia yksilöitä jotka taistelevat pimeyttä vastaan eivätkä lannistu ja he osaavat olla positiivisuuden esikuvia kaiken tämän murheen keskellä. Tiedän että meillä on kaikilla huonoja päiviä eikä aina tarvitsekaan mennä hyvin. Mutta jos sovittaisiin, että silloin kun menee niin nautitaan siitä eikä luoda murheita onnen päälle ja varjoksi. Jookos?

Minä olen kuitenkin oppinut läksyni ja täten lupaan että minua ei niin helposti enää mikään ärsytä. Ei edes se, että pitää vaihtaa nomadin elämä paikallaan oloon täällä. Aion oppia nauttimaan siitä ja työstäkin kunhan sen aloitan.