Olen aloittanut paluu rituaalit. Istunut perheen kanssa. Syönyt ruisleipää ja karjalanpiirakkaa ja mansikoita. Tavannut läheisimpiä ystäviä. Etsinyt kotiavaimia. Kirjasto- ja matkakortit ovat yhä jossain tallessa, jota en löydä. Avasin puhelimen. Vanha numero toimii yhä.
Seuraavaksi pitäisi varata lääkäriaika ja käydä tutkituttamassa kaikki varmuuden vuoksi. Aina joku pöpö tuolla löytyy. Maha vieläkin vähän sekaisin ja ihossa omituisia kipuisia näppylöitä.
Ystävien kanssa tuntuu siltä, ettei olisi ollutkaan poissa. Juttu kulkee niinkuin ennenkin.
Yksi ystävä tosin sanoi että ujostuttaa. Mutta siitä se taas lähti sekin.
Se mitä kaikki kysyvät on, että mitä nyt sitten? Menetkö töihin? Koska menet? Missä aiot asua? Vieläkö meinaat mennä takaisin? Milloin? Mitä muuta meinaat tehda?
No en minä vaan tiedä. Kai sitä pitää jossain vaiheessa palata työmaalle että tienaa rahaa. En tiedä missä asuisin, en halua maksaa kallista vuokraa kun se tuntuu niin hukkaan heitetyltä rahalta. Ja kyllä, kyllä menen vielä takaisin.
Siellä on hyvä, tasapainoinen olo. Siksi on mentävä. Yksi parhaista ystävistäni sanoikin, että on enemmän huolissaan kun olen täällä kuin jos olen tuhansien kilometrien päässä. Hän kun tietää että olen siellä onnellinen ja täällä helposti masennun ja stressaannun. Ihana kun ihmiset vihdoin näiden kaikkien vuosien jälkeen alkavat ymmärtää ainakin vähän sitä mitä sielussani piilee. Mustalainen, nomadi vaeltaja, joka ei kykene olemaan paiallaan vaan kulkee kun tuuli kääntyy. Vähän kuin Chocolate elokuvan Vianne. Facebookin totuudentorvi testi muuten kertoi että minun pitäisi kaikista Johnny Deppin hahmoista naida Roux, tuo ihana mustalaismies joka Viannenkin kesytti.
Mutta ei huolta. Kyllä minä täälllä Suomessa hetken aion olla. Ja aion oppia nauttimaan hetkestä täällä ja olemaan niin tasapainoinen kuin mahdollista. Yritän ainakin.
Kommentit