torstai, 11. helmikuu 2010

Verta, Hikeä ja T-Paitoja

Ylellä loppui juurikin dokumentti sarja nimeltä Verta, Hikeä ja T-paitoja. Dokumentissa seurataan kuutta muotitietoista brittinuorta heidän matkallaan Intiaan katsomaan mistä muoti oikestaan tulee. He matkaavat niin Delhin suuriin vaatetehtaisiin kuin puuvillapelloille ja Mumbain slummien hikipajoihin. Myös lapsityövoimaa sivutaan.

Hyvää nähtävää tavarataivaassa eläville kuluttajille, jotka eivät viitsi selvittää mistä se materia tulee, kunhan se on halpaa.

 

OSat ovat vielä nähtävissä Ylen areenassa. Ensimmäinen osa enää pari päivää, mutta kolme viimeisintä vielä pidempään. Suosittelen äärimmäisen lämpimästi. Herättää kyllä näkemään vaateteollisuuden hyvät ja huonot puolet.

 


http://areena.yle.fi/video/678947

http://areena.yle.fi/video/711885

http://areena.yle.fi/video/728221

http://areena.yle.fi/video/744598

perjantai, 5. helmikuu 2010

MINUN KUVANI

 

1265376208_img-d41d8cd98f00b204e9800998e


Anni Holopainen & Sujatha, Jayapriya, Saranya, Soymya, Kasturi ja Muthulakshmi


MINUN KUVANI - valokuvia Intiasta, Shalomin tytöistä ja tytöiltä

 

Ekokahvila Mea Manna, Hollolankatu 1, Lahti

 

avoinna: tiistai-perjantai 10-16.30 sekä lauantai 11-15

 

Kahvilassa tarjolla luomukasviskeittoa ja leipää hintaan 6,50 euroa (sis kahvin tai teen) sekä maittavia leivonnaisia!

 

Mea Mannaa yllä pitää kaupunkikylä-yhteisö ja siellä työskentelee yhteisössä asuvia nuoria. (kaupunkikyla.org)

 

 

________________________________

 

 

Sain vihdoin aikaiseksi ihka ensimmäisen Oman valokuvanäyttelyni. Kuvat ovat eteläisen Intian Shalom koulusta, joka on suunnattu kehitysvammaisille tytöille ja nuorille naisille. Toimin siellä vapaaehtoisena talvella 2008. Lisää tarinoita Shalomista tulossa. Jos liikut Lahdessa päin, mene ihmeessä katsomaan. Kuvat näkyvillä myös netissä: http://sundarsansarphoto.blogspot.com

 

Olen niin Iloinen!

 



 

sunnuntai, 24. tammikuu 2010

Kiirettä ja voimaa

Elämä Suomessa on muuttumassa hektiseksi. En osaa jakaa aikaani ja olen väsynyt. Vuorotyö, niin paljon kuin siitä pidänkin, tuntuu vievän kaiken energiani. Tuntuu että ensimmäiset seitsemän kuukautta Suomessa elin sumussa enkä juuri tehnyt mitään (vaikka kun nyt katsoo taakse päin niin on kai sitä jottain tehnyt.) Nyt kun aikaa on enää kolmisen kuukautta olen hamunnut itselleni hommia joita en ehdi tehdä aikataulussa. Voi että minä inhoan aikatauluja ja kiirettä. Se on yksi asia jota en Suomesta koskaan kaipaa. Inhoan sitä kun kahvittelu pyyntöön joutuu vastaamaan "en ehdi", ikään kuin nyt yhtä kahvikupposta hyvän ystävän kanssa ei ehtisi. Olen pettänyt monia lupauksia liittyen ihmisiin joita Suomessa tunnen, en ehdi heitä näkemään.

Osaltaan syy on ihan oikeasti työssä. 10 tunnin työvuorot ja yötyö ei juuri anna tilaa sosiaaliselle elämälle. Ja kun vetää itsensä työpäivinä piippuun on vaikeaa saada itsensä vapaapäivinäkään liikkeelle. Etenkin kun on laittanut itsensä yhdelle jos toisellekin kurssille opiskelemaan, ja vapaa päivät melkein pitää lukea tenttiin tai tehdä muita hyödyllisiä tehtäviä. Toisaalta, tämä opiskelu ja muu pitävät mielen poissa siitä, että ei haluaisi olla Suomessa.

Olen unohtanut jo pitkään Pysähtyä. Istua vain kadunkulmassa ja katsella ohi kulkevaa maailmaa. Lempiharrastuksiini on aina kuulunut 'people watching'. Katselen ihmisiä ja keksin heille elämäntarinoita, mistä he tulevat, minne menevät ja mitä miettivät. Mitä he tekevät elääkseen ja ketä he kaipaavat.

Viikon alussa sain kyllä taas voimapotkun, kun viimeisen kerran Voimauttavan Valokuvan kurssini porukka kokoontui. Lähdimme yhdessä kurssitoverini Tarjan kanssa Lahden Lanu-puistoon ja viivyimme siellä kameroinemme ja muine tykötarpeineen kuusi tuntia palelematta pakkasesta huolimatta. OI että se oli hienoa. Työvuoroputki Helsingissä tosin on imenyt aika tehokkaasti kaiken. Huomen aamulla koitan saada itsestäni loput mehut irti tekemällä kaikki kesken jääneet asiat, jotta tosissani pääsisin vihdoin lepäämään loppu viikosta.

Voimauttavia valokuvia:

 

 

1264318760_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

 

1264318775_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

1264318798_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

1264318786_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

kuvaajana: Tarja Reinikainen

 

perjantai, 1. tammikuu 2010

2010

Näin sitä alkoi uusi vuosikymmen. Vaikka sinänsä tällä vuoden vaihtumisella ei olisi mukama minulle väliä, niin kyllä se on jo vuosia merkinnyt jonkinlaista uutta alkua, hetkellistä pysähtymistä siihen mitä todella on tapahtunut ja miten sitä haluaisin muuttaa.

Vietin vuoden vaihteen äitini luona jossa joka vuosi kokoontuvat suunnilleen samat ihmiset. Ruokaa, juomaa. Katsotaan vähän kaupungin järjestämää ilotulitusta ja pohditaan syntyjä syviä ja tehdään taikoja.

Kahvipöydässä kysymys kuului: Miten yhdellä sanalla kuvailisit mennyttä vuotta? Vastasin herääminen. Vuosi on ollut minulle kovin avartava, sillä olen nähnyt pilkahduksen siitä mitä todella haluaisin tehdä tulevaisuudessa. Se miten tämän saavutan on sitten eri asia, mutta ainakin jonkinlainen tavoite on. Seuraava kysymys olikin luonnollisesti: Mitä haluat vuodelta 2010? Vastasin valveillaoloa. Heräämisen jälkeen ei toki kannata nukahtaa uudelleen vaikka viime viikkoina minusta on tuntunut, että todella olen nukahtanut. En ole tehnyt unelmieni eteen, en niin mitään. Nyt kun vuosi vaihtui olisi syytä ottaa itseä niskasta kiinni ja ravistella tästä horteesta jota ei uneksi voi kutsua mutta ei kyllä valveillakaan olla. Valveilla olisikin syytä pysyä tästä eteenpäin, jotta ne toiveet toteutuvat.

Tinaakin valoimme. Oli hauska pitkästä aikaa tehdä tämä lapsuudenkin suosikkijuttu. En koskaan ole ollut niinkään kiinnostunut ilotulitteista, vaikka niitä toki katseltiin, mutta tinan valaminen ja sen tutkiminen varjostaan on aina kiehtonut. Hämmentävän hienon tinan sainkin, alaosa mytty josta nousee perhosen siipi. siitä sitten tulkitsemaan kun toukka herää kuorestaan!

Äitini ystäväpiiri on melko sekalaista seurakuntaa ja ennustuksia löytyi. Riimut kertoivat minulle niin ikään uudesta alusta. Eläinkorteista sain oppaakseni kilpikonnan joka opastaa juurtumisessa, ajatuksiin ja tekoihin huomioon kiinnittämiseen. Se myös opastaa hautomaan ideoita riittävän kauan ennen kuin ne tuo esille, kuin kilpikonna hautaa munansa ja antaa auringon niistä kasvattaa terveet lapset :)

Kotona sisko kaivoi meille vielä esiin tarotit joista povattiin minulle eroottista avautumista sekä sitä, että löydän totuuden itsestäni ennemmin kuin kirjoista tai johtajien puheista.

Johan on pohdittavaa ensi vuodelle. Jopa vuosihoroskooppini lupailee muutosta. Jotta: TERVETULOA 2010 JA PITKÄÄN KAIVATTU TODELLINEN MUUTOS!

tiistai, 22. joulukuu 2009

elämää, ei sen enempää

Tuli eilen puheeksi tämä blogi johon kirjoittamisen olen tyystin hylännyt. Jotenkin aatokset eivät tule sanoiksi. Mistä se johtuu, siihen en osaa vastata. Osittain kai siitä, etten tiedä lukeeko niitä kukaan mutta toisaalta taas itsellenihän minä kirjoitan, en niinkään muille. Välillä kyllä sitäkin.

Suomessa olo on ollut niin ja näin. Kaipuu Nepaliin on valtava. Etenkin kun hyvä ystäväni matkaa siellä juuri nyt, tapaa kavereitani ja elelee niissä paikoissa joissa minä olen Kotona. Kateus kopuutelee ovella, myönnetään :)

Juuri nyt kun katson ikkunasta tuota lumimerta, olen hyvillä mielin. Joulu tuntuu joululta ja talvi talvelta, juuri sellaiselta kuin pitääkin. Kuuntelen jopa mielelläni joululauluja vaikka yleensä en niin tee. Joulu on perheelleni perinteinen yhdessä olon hetki. Vanhempani erosivat jo kun olin 18 vuotias, mutta joulut on siitä huolimatta vietetty yhdessä lapsuudenkodissani. Ellen ole sitten minä ollut jossain maailmalla viuhtomassa.

Paljon olen pohtinut valintojani. Miksi, oi miksi minulla on tämä kaipuu jonnekin ihan muualle kuin minne synnyin. Miksen valinnut perinteistä tietä kouluts-työ-avioliitto-lapset-omakotitalo-koira....Miksi en edes ikinä ole ollut pitkässä parisuhteessa. Miksi tieni jatkuvasti vei Aasiaan ja sen myötä nyt määrätietoisesti sinne pyrin menemään. Miksi olo siellä on jotenkin seesteisempi ja oikeasti hyvä. Täällä pitää keksiä juttuja jotta olo oisi hyvä, siellä se tulee normaalista arjesta.

Miten erilaista elämää suurin osa ikäisistäni, 30 - vuotiaista, eläkään. On lapsia, avioliittoja. On vakituinen työ ja oma koti. On tavallinen tasainen mukava elämä. Sitten on niitä avioerojakin,asuntolainamaksun vaikeuksia. Minulta kysyttiin, jo parinkin ihmisen toimesta, että koska minä aion asettua, hankkia Aikuisen kodin ja elämän.

Vastasin että ihan aikuinen minä olen ja aikuisen elämää elän. Erilailla vaan. Silti, myönnän, jäin miettimään että pitäisikö minun kuitenkin. Muuttaa elämäni suuntaa, mennä ja etsiä se mies joka ei ole ehkä se täydellinen mutta hyvä. Tehdä se lapsi (ja saattaa äiti onnelliseksi kun hänestä tulee mummo). Jättää tuollainen maailmanparantamis-humputus. Vastaanottaa vakityö jonka varmasti saisin jos hakisin.

Miksi se tuntuu niin utopistiselta ajatukselta. Paljon utopistisemmalta kuin se, että otan rinkkani ja suuntaan nokan kohti Himalajaa ja nokinaamaisia katupoikiani. Että elän riisillä ja linssikastikkeella ja kyykin reikävessassa. Että jos bussi on myöhässä viisi tuntia en ala huutaa ja vaatia korvauksia vaan totean että näinhän tässä aina käy.

Olen myös joskus miettinyt, että synnyin väärään paikkaan. Mutta toisaalta. Ikäiseni nainen Nepalissa on usein tässä iässä jo neljän lapsen äiti joista vanhin on jo 15 vuotias. Aviomies on lähtenyt töihin kaupunkiin tai ulkomaille ja vaimo kaitsee lapsilauman lisäksi appivanhempia ja vuohia.

Olisiko sekään sen enempää minun elämääni? Ei ainakaan näistä lähtökohdista. Ystäväni Kishan Katmandussahan jo kosikin kerran, puoliksi leikillään. Mutta hän haluaa vaimonsa elävän kotikylässä äitinsä kanssa, ja siihen minusta ei olisi. Vaikka 20 kotitaloutta kattava Bansar onkin rauhan tyyssija, ei minusta olisi sinne kokopäivävaimoksi ja -äidiksi. En jaksaisi kantaa vettä litratolkulla kaivolta, en herätä ennen kello viittä lypsämään vesipuhvelia enkä makoilemaan päivää pitkää tupakkaa tuprutellen odotellessani lapsia kotiin koulusta tai seuraavan kotiaskareen alkamista vartoessani. Tarvitsisin oman elämän kodin ulkopuolella, ja sellaista ei kaupunkien ulkopuolelta löytyisi.

Miten maailmankaikkeus minut tähän elämään asetti, sitä en tiedä. Onneksi olen törmännyt muutamaan samanhenkiseen, joiden kanssa voi vuodattaa sitä, miten vaikeaa on saada muut ymmärtämään. Miksi on vaan mentävä.

En edes koe enää että "matkustaisin" Intiassa ja Nepalissa, sillä yleensä elän kovin arkista elämää. Työtä, laskun maksamista ja ruoan laittoa. Jotenkin se kaikki vaan luonnistuu paremmin siellä, toisella puolella palloa.

Joku viisas sanoi, että noin kolmekymppisenä tiedän mitä oikeasti haluan tehdä elämässäni. luulen että hän oli oikeassa, nyt pitäisi vaan keksiä miten sen toteutan. noin Finanssipuolta ajatellen.

kaikesta huolimatta, juuri tänään juuri nyt, olen iloinen siitä että olen Suomessa. Enemmän lunta kuin miesmuistiin, ja valkoinen joulu tuloillaan. Siivouksia luvassa tänään, huomenna leivotaan karjalanpiirakat, paketoidaan lahjat ja aattona saunotaan, syödään ja lahjotaan toisiamme. Rauhaisaa joulua!