Ylellä loppui juurikin dokumentti sarja nimeltä Verta, Hikeä ja T-paitoja. Dokumentissa seurataan kuutta muotitietoista brittinuorta heidän matkallaan Intiaan katsomaan mistä muoti oikestaan tulee. He matkaavat niin Delhin suuriin vaatetehtaisiin kuin puuvillapelloille ja Mumbain slummien hikipajoihin. Myös lapsityövoimaa sivutaan.

Hyvää nähtävää tavarataivaassa eläville kuluttajille, jotka eivät viitsi selvittää mistä se materia tulee, kunhan se on halpaa.

OSat ovat vielä nähtävissä Ylen areenassa. Ensimmäinen osa enää pari päivää, mutta kolme viimeisintä vielä pidempään. Suosittelen äärimmäisen lämpimästi. Herättää kyllä näkemään vaateteollisuuden hyvät ja huonot puolet.

http://areena.yle.fi/video/678947

http://areena.yle.fi/video/711885

http://areena.yle.fi/video/728221

http://areena.yle.fi/video/744598

Anni Holopainen & Sujatha, Jayapriya, Saranya, Soymya, Kasturi ja Muthulakshmi

MINUN KUVANI - valokuvia Intiasta, Shalomin tytöistä ja tytöiltä

Ekokahvila Mea Manna, Hollolankatu 1, Lahti

avoinna: tiistai-perjantai 10-16.30 sekä lauantai 11-15

Kahvilassa tarjolla luomukasviskeittoa ja leipää hintaan 6,50 euroa (sis kahvin tai teen) sekä maittavia leivonnaisia!

Mea Mannaa yllä pitää kaupunkikylä-yhteisö ja siellä työskentelee yhteisössä asuvia nuoria. (kaupunkikyla.org)

________________________________

Sain vihdoin aikaiseksi ihka ensimmäisen Oman valokuvanäyttelyni. Kuvat ovat eteläisen Intian Shalom koulusta, joka on suunnattu kehitysvammaisille tytöille ja nuorille naisille. Toimin siellä vapaaehtoisena talvella 2008. Lisää tarinoita Shalomista tulossa. Jos liikut Lahdessa päin, mene ihmeessä katsomaan. Kuvat näkyvillä myös netissä: http://sundarsansarphoto.blogspot.com

Olen niin Iloinen!

Elämä Suomessa on muuttumassa hektiseksi. En osaa jakaa aikaani ja olen väsynyt. Vuorotyö, niin paljon kuin siitä pidänkin, tuntuu vievän kaiken energiani. Tuntuu että ensimmäiset seitsemän kuukautta Suomessa elin sumussa enkä juuri tehnyt mitään (vaikka kun nyt katsoo taakse päin niin on kai sitä jottain tehnyt.) Nyt kun aikaa on enää kolmisen kuukautta olen hamunnut itselleni hommia joita en ehdi tehdä aikataulussa. Voi että minä inhoan aikatauluja ja kiirettä. Se on yksi asia jota en Suomesta koskaan kaipaa. Inhoan sitä kun kahvittelu pyyntöön joutuu vastaamaan "en ehdi", ikään kuin nyt yhtä kahvikupposta hyvän ystävän kanssa ei ehtisi. Olen pettänyt monia lupauksia liittyen ihmisiin joita Suomessa tunnen, en ehdi heitä näkemään.

Osaltaan syy on ihan oikeasti työssä. 10 tunnin työvuorot ja yötyö ei juuri anna tilaa sosiaaliselle elämälle. Ja kun vetää itsensä työpäivinä piippuun on vaikeaa saada itsensä vapaapäivinäkään liikkeelle. Etenkin kun on laittanut itsensä yhdelle jos toisellekin kurssille opiskelemaan, ja vapaa päivät melkein pitää lukea tenttiin tai tehdä muita hyödyllisiä tehtäviä. Toisaalta, tämä opiskelu ja muu pitävät mielen poissa siitä, että ei haluaisi olla Suomessa.

Olen unohtanut jo pitkään Pysähtyä. Istua vain kadunkulmassa ja katsella ohi kulkevaa maailmaa. Lempiharrastuksiini on aina kuulunut 'people watching'. Katselen ihmisiä ja keksin heille elämäntarinoita, mistä he tulevat, minne menevät ja mitä miettivät. Mitä he tekevät elääkseen ja ketä he kaipaavat.

Viikon alussa sain kyllä taas voimapotkun, kun viimeisen kerran Voimauttavan Valokuvan kurssini porukka kokoontui. Lähdimme yhdessä kurssitoverini Tarjan kanssa Lahden Lanu-puistoon ja viivyimme siellä kameroinemme ja muine tykötarpeineen kuusi tuntia palelematta pakkasesta huolimatta. OI että se oli hienoa. Työvuoroputki Helsingissä tosin on imenyt aika tehokkaasti kaiken. Huomen aamulla koitan saada itsestäni loput mehut irti tekemällä kaikki kesken jääneet asiat, jotta tosissani pääsisin vihdoin lepäämään loppu viikosta.

Voimauttavia valokuvia:

kuvaajana: Tarja Reinikainen

Näin sitä alkoi uusi vuosikymmen. Vaikka sinänsä tällä vuoden vaihtumisella ei olisi mukama minulle väliä, niin kyllä se on jo vuosia merkinnyt jonkinlaista uutta alkua, hetkellistä pysähtymistä siihen mitä todella on tapahtunut ja miten sitä haluaisin muuttaa.

Vietin vuoden vaihteen äitini luona jossa joka vuosi kokoontuvat suunnilleen samat ihmiset. Ruokaa, juomaa. Katsotaan vähän kaupungin järjestämää ilotulitusta ja pohditaan syntyjä syviä ja tehdään taikoja.

Kahvipöydässä kysymys kuului: Miten yhdellä sanalla kuvailisit mennyttä vuotta? Vastasin herääminen. Vuosi on ollut minulle kovin avartava, sillä olen nähnyt pilkahduksen siitä mitä todella haluaisin tehdä tulevaisuudessa. Se miten tämän saavutan on sitten eri asia, mutta ainakin jonkinlainen tavoite on. Seuraava kysymys olikin luonnollisesti: Mitä haluat vuodelta 2010? Vastasin valveillaoloa. Heräämisen jälkeen ei toki kannata nukahtaa uudelleen vaikka viime viikkoina minusta on tuntunut, että todella olen nukahtanut. En ole tehnyt unelmieni eteen, en niin mitään. Nyt kun vuosi vaihtui olisi syytä ottaa itseä niskasta kiinni ja ravistella tästä horteesta jota ei uneksi voi kutsua mutta ei kyllä valveillakaan olla. Valveilla olisikin syytä pysyä tästä eteenpäin, jotta ne toiveet toteutuvat.

Tinaakin valoimme. Oli hauska pitkästä aikaa tehdä tämä lapsuudenkin suosikkijuttu. En koskaan ole ollut niinkään kiinnostunut ilotulitteista, vaikka niitä toki katseltiin, mutta tinan valaminen ja sen tutkiminen varjostaan on aina kiehtonut. Hämmentävän hienon tinan sainkin, alaosa mytty josta nousee perhosen siipi. siitä sitten tulkitsemaan kun toukka herää kuorestaan!

Äitini ystäväpiiri on melko sekalaista seurakuntaa ja ennustuksia löytyi. Riimut kertoivat minulle niin ikään uudesta alusta. Eläinkorteista sain oppaakseni kilpikonnan joka opastaa juurtumisessa, ajatuksiin ja tekoihin huomioon kiinnittämiseen. Se myös opastaa hautomaan ideoita riittävän kauan ennen kuin ne tuo esille, kuin kilpikonna hautaa munansa ja antaa auringon niistä kasvattaa terveet lapset :)

Kotona sisko kaivoi meille vielä esiin tarotit joista povattiin minulle eroottista avautumista sekä sitä, että löydän totuuden itsestäni ennemmin kuin kirjoista tai johtajien puheista.

Johan on pohdittavaa ensi vuodelle. Jopa vuosihoroskooppini lupailee muutosta. Jotta: TERVETULOA 2010 JA PITKÄÄN KAIVATTU TODELLINEN MUUTOS!

Tuli eilen puheeksi tämä blogi johon kirjoittamisen olen tyystin hylännyt. Jotenkin aatokset eivät tule sanoiksi. Mistä se johtuu, siihen en osaa vastata. Osittain kai siitä, etten tiedä lukeeko niitä kukaan mutta toisaalta taas itsellenihän minä kirjoitan, en niinkään muille. Välillä kyllä sitäkin.

Suomessa olo on ollut niin ja näin. Kaipuu Nepaliin on valtava. Etenkin kun hyvä ystäväni matkaa siellä juuri nyt, tapaa kavereitani ja elelee niissä paikoissa joissa minä olen Kotona. Kateus kopuutelee ovella, myönnetään :)

Juuri nyt kun katson ikkunasta tuota lumimerta, olen hyvillä mielin. Joulu tuntuu joululta ja talvi talvelta, juuri sellaiselta kuin pitääkin. Kuuntelen jopa mielelläni joululauluja vaikka yleensä en niin tee. Joulu on perheelleni perinteinen yhdessä olon hetki. Vanhempani erosivat jo kun olin 18 vuotias, mutta joulut on siitä huolimatta vietetty yhdessä lapsuudenkodissani. Ellen ole sitten minä ollut jossain maailmalla viuhtomassa.

Paljon olen pohtinut valintojani. Miksi, oi miksi minulla on tämä kaipuu jonnekin ihan muualle kuin minne synnyin. Miksen valinnut perinteistä tietä kouluts-työ-avioliitto-lapset-omakotitalo-koira....Miksi en edes ikinä ole ollut pitkässä parisuhteessa. Miksi tieni jatkuvasti vei Aasiaan ja sen myötä nyt määrätietoisesti sinne pyrin menemään. Miksi olo siellä on jotenkin seesteisempi ja oikeasti hyvä. Täällä pitää keksiä juttuja jotta olo oisi hyvä, siellä se tulee normaalista arjesta.

Miten erilaista elämää suurin osa ikäisistäni, 30 - vuotiaista, eläkään. On lapsia, avioliittoja. On vakituinen työ ja oma koti. On tavallinen tasainen mukava elämä. Sitten on niitä avioerojakin,asuntolainamaksun vaikeuksia. Minulta kysyttiin, jo parinkin ihmisen toimesta, että koska minä aion asettua, hankkia Aikuisen kodin ja elämän.

Vastasin että ihan aikuinen minä olen ja aikuisen elämää elän. Erilailla vaan. Silti, myönnän, jäin miettimään että pitäisikö minun kuitenkin. Muuttaa elämäni suuntaa, mennä ja etsiä se mies joka ei ole ehkä se täydellinen mutta hyvä. Tehdä se lapsi (ja saattaa äiti onnelliseksi kun hänestä tulee mummo). Jättää tuollainen maailmanparantamis-humputus. Vastaanottaa vakityö jonka varmasti saisin jos hakisin.

Miksi se tuntuu niin utopistiselta ajatukselta. Paljon utopistisemmalta kuin se, että otan rinkkani ja suuntaan nokan kohti Himalajaa ja nokinaamaisia katupoikiani. Että elän riisillä ja linssikastikkeella ja kyykin reikävessassa. Että jos bussi on myöhässä viisi tuntia en ala huutaa ja vaatia korvauksia vaan totean että näinhän tässä aina käy.

Olen myös joskus miettinyt, että synnyin väärään paikkaan. Mutta toisaalta. Ikäiseni nainen Nepalissa on usein tässä iässä jo neljän lapsen äiti joista vanhin on jo 15 vuotias. Aviomies on lähtenyt töihin kaupunkiin tai ulkomaille ja vaimo kaitsee lapsilauman lisäksi appivanhempia ja vuohia.

Olisiko sekään sen enempää minun elämääni? Ei ainakaan näistä lähtökohdista. Ystäväni Kishan Katmandussahan jo kosikin kerran, puoliksi leikillään. Mutta hän haluaa vaimonsa elävän kotikylässä äitinsä kanssa, ja siihen minusta ei olisi. Vaikka 20 kotitaloutta kattava Bansar onkin rauhan tyyssija, ei minusta olisi sinne kokopäivävaimoksi ja -äidiksi. En jaksaisi kantaa vettä litratolkulla kaivolta, en herätä ennen kello viittä lypsämään vesipuhvelia enkä makoilemaan päivää pitkää tupakkaa tuprutellen odotellessani lapsia kotiin koulusta tai seuraavan kotiaskareen alkamista vartoessani. Tarvitsisin oman elämän kodin ulkopuolella, ja sellaista ei kaupunkien ulkopuolelta löytyisi.

Miten maailmankaikkeus minut tähän elämään asetti, sitä en tiedä. Onneksi olen törmännyt muutamaan samanhenkiseen, joiden kanssa voi vuodattaa sitä, miten vaikeaa on saada muut ymmärtämään. Miksi on vaan mentävä.

En edes koe enää että "matkustaisin" Intiassa ja Nepalissa, sillä yleensä elän kovin arkista elämää. Työtä, laskun maksamista ja ruoan laittoa. Jotenkin se kaikki vaan luonnistuu paremmin siellä, toisella puolella palloa.

Joku viisas sanoi, että noin kolmekymppisenä tiedän mitä oikeasti haluan tehdä elämässäni. luulen että hän oli oikeassa, nyt pitäisi vaan keksiä miten sen toteutan. noin Finanssipuolta ajatellen.

kaikesta huolimatta, juuri tänään juuri nyt, olen iloinen siitä että olen Suomessa. Enemmän lunta kuin miesmuistiin, ja valkoinen joulu tuloillaan. Siivouksia luvassa tänään, huomenna leivotaan karjalanpiirakat, paketoidaan lahjat ja aattona saunotaan, syödään ja lahjotaan toisiamme. Rauhaisaa joulua!

Enpä ole saanut aikaiseksi kirjoitella tänne taas aikoihin yhtään mitään. Mistä lie muka-kiireestä johtuu. En selittele. Monta rautaa tulessa, mutta hyvä niin. Tunnen oloni ihan hyväksi vaikka 3kk yhdessä paikassa rajapyykki on ylitetty ja nomadisieluni huutaa vaihtamaan paikka. No EN vaihda. Hah siitäs sait. Vaihdetaan sitten ensi vuoden puolella.

Olen aloittanut työt, ja niitä riittää ainakin jouluun saakka. Lisäksi ilmoittauduin monelle kurssille, niinpä vapaa-aikakin on kivasti täynnä.

Jo kauan, kauan olen halunnut tälle kurssille. Voimauttava Valokuva. Harrastelija-wannabe maailmankuvaajana, kurssi on kiehtonut minua pitkään. Pitkän pennin saan siitä maksaa, mutta ei haittaa vaikka matkakassa vähän köyhtyykin. Saan sielun rikkautta, sekä menetelmän jota käyttää vaikka Suomessakin työssäni, mutta miksei maailmallakin. Menetelmän kehittäjä Miina Savolainen kuvasi aikanaan lastenkotityttöjä jota myöten menetelmä on kehittynyt. Tuosta projektista syntyi kirja Maailman Ihanin Tyttö, joka on taatusi Maailman Ihanin Kirja. Suositellaan kenelle tahansa joka pitää visuaalisesta kauneudesta ja kaipaa voimautumista.

Itse en ole koskaan pitänyt oikein kuvattavana olosta, sitten lapsuuden. Kurssin aikana olen joutunut käymään läpi vanhoja albumi kuvia ja huomaan, että pikkuisena olen ollut kunnon diiva ja esiintyjä. Ja niitä myöten muistankin ne monet näytelmät ja sirkusshowt joita siskoni ja naapurin tytön kanssa esitimme. Balettiakin tanssin niin tanssikoulussa kuin olohuoneessa, tyllit päällä tietenkin. Teini-iässäkin harrastin tanssia Ihan tosissaan, mutta sittemmin olen tullut esiintymiskammoiseksi. Mutta niin. Voimauttava valokuva pakottaa minut myös kameran takaa sen eteen. Tuloksiakin on tullut...ei se niin vaikeaa ollutkaan!

Myös muiden kuvaaminen on mahtavaa. Miten kauniita me kaikki olemmekaan! Kuvausreissuja pari takana, ja hienoja kuvia tullut ystävistä rakkaista!

Lisäksi olen päättänyt opiskella kehitysmaatutkimusta, ja reikikin kulkee kun kokoonnumme säännöllisen epäsäännöllisesti sitä yhdessä tutkimaan ja toisiamme hoitamaan. Globbaritkin aktivoituvat ehkä syksyn kuluessa puhumaan naisten, lasten ja kehitysvammaisten oikeuksista. Lienen sielläkin menossa mukana jos tästä nyt vielä vapaita löytyisi. Kuntoakin koitan kohottaa ja ostin joogakortin ja uimahalliinkin eksyin.

Eiköhän tämä Suomi kuulkaa tästä. Vaikka kaipuu 'kotiin' on kova, koen oloni tääläkin nyt hyväksi. Tästä jatketaan!

Onko kukaan muu sitä mieltä, että ilmasto on muuttunut sitten lapsuusvuosien? Minusta ainakin tuntuu siltä. Suomessa sen huomaa ainakin talvisin. Kyllä minä vaan väitän, että ennen joulua tehtiin jo tohinalla lumiukkoja ja jouluaattona aina lumilyhdyt pihalle tuikkimaan. Vaan miten on viimeaikoina ollut. Vettä ja räntää helmikuuhun saakka. Sama vika Intiassa. Esimerkiksi pohjos-Intiassa sijaitsevan Ladakhin alueella ei aikanaan ole tullut kuin noin neljä tuumaa vettä...VUODESSA. Ja viime kesänä siellä vieraillessani vettä tuli koko ajan. Alueen mutatiilestä rakennetut talot alkavat sortua, samoin kuin historialliset palatsit.

Samoin nämä Suomen hellepäivät, niin mukavia kun ovat, oliko aikanaan helteitä päivästä toiseen ja lämpöä riittämiin vielä elokuun lopullakin?

Ilmasto muuttuu. Ja mikä on syy?

5.9 järjetetään IHMISTULVA tapahtuma Rautatientorilla. Siellä infoa ilmastosta ja siitä mitä voimme tehdä. Infoa myös suunnitteilla olevasta Ilmastolaista, jota ajetaan tällä tapahtumalla.

Klikkaa tänne ----> IHMISTULVA

Tulethan mukaan :)!

Elämä on taas arkea. Tai siis. Onhan se ollut melkein aina. Nepalissa kirjoittelin aina, kuinka arkista elämä onkaan. Mutta nyt on siis palattu Suomen arkeen. Olen takaisin vanhassa työpaikassani. Lähtiessäni viimeksi lähes vannoin, etten sinne enää palaisi. Mutta niin tässä rahantarpeessa suostuin kun soittivat. Ja on toisaalta ollut ihan mukavaakin. Nähdä vanhoja lapsia, tutustua muutamaan uuteen. Työntekijät eivät kaikki ole samoja, mutta uudet vaikuttavat ihan yhteistyökykyisiltä. Olen nyt tehnyt vaan keikkaluontoisesti mutta niin vain tuli heti viisi vuoroa putkeen ja pomo sanoo, että soittelen sulle ens viikolla kun meil on täällä näitä pidempiä sijaisuuksia.

Mutta kyllä ne tuulet puhaltaa. Tekisi mieli jo lähteä. Facebookin suoma pikayhteys Nepaliin ja Intiaan tuo ystävien tapahtumat niin likelle, että välillä tuntuu että haluaisi olla mukana. On ihana nähdä Suomen pään ystäviä ja olla heidän kanssaan. Mutta kaikilla on täällä omakin elämä ja minusta tuntuu että minun tasapainoinen elämäni on jäänyt sinne Himalajan juurelle.

Mutta jos tässä nyt tosissaan aloitetaan tekemään hommia, on se vain niin, että on oltava tasapainoinen tässäkin elämässä juuri täällä. Juuri tänään ja juuri nyt. Ja iloinen. On luotava ne raamit missä osaa elää iloisena täälläkin.

Kyllä se onnistuu.

Elämä alkaa asettua uomiinsa. Nomadi on laitettu aisoihin ja töihin. Niin vaan se arki pukkaa ja kovin samanmoisena kuin ennenkin. Nyt tosin ihan oikeasti olisi tavoitteena olla sortumatta murheen alle niinkuin yleensä ja Jaksaa. Pitäisi ja pitäisi aloittaa kaikkia harrasteita tässä työn ohella. Ja tavata kivoja ihmisiä.

Ja jotta tästä ei tulisi niin ihan pöllöblogi mietin että josko täällä myös kirjoittaisi ihan oikeista asioista jotka ovat tärkeitä itselle. Nimittäin vaikka Luomusta ja luonnontuotteista.

Viitisen vuotta sitten täytin monivuotisen unelmani ja otin rastat. Ja tukka senkuin kasvaa. Ei se enää ole niin siistin näköinen kuin aikanaan mutta nyt olen niin tottunut näihin, etten osaisi kuvitella itseäni ilman. Ei kyllä osaisi moni muukaan sillä aina välillä, etenkin Intian kesäkuumassa huokailin että jos vain ajelisi pois kun on niin KUUMA. niin sieltähän kiljahdettiin että et kyllä. Myös monivuotiset tuttuni jotka ovat nähneet minut ilmankin näitä hapsuja sanovat, että kyllä sulla vaan kuuluu tämmöinen tukka olla.

Ja tämän pitkän sepustuksen jälkeen pääsen vihdoin aiheeseen. Samalla kun otin rastat lopetin kemikaalisten pesuaineiden käytön. Löysin Elokuu tuoteet. Elokuun Nokkosshampoo sisältää nokkosta, merisuolaa ja timjamia ja on mitä oivallisin hilseen estäjä. Hilsettä kun pukkaa rastoihin tulla. Sitten ruojat Ruohonjuuressa menivät ja lakkasivat myymästä tätä sarjaa ja vaihtoivat sen Ole Hyvä-sarjaan. Ole Hyvältä löytyi kuitenkin myös nokkosshampoo jossa on myös rosmariinia ja mäkimeiramia ja tutoe toimi kuin unelma. Tuoksuvat hyvältä ja auttavat hellimään päänahkaa. Kumpainenkin sarja on käsittääkseni Luomua, eläinkokeilla testaamatonta ja kotimaista.

Samalla kun itsensäpesuaineet vaihtuivat, vaihtuivat pyykin- ja astianpesuaineet ekoksi. Edellisiltä näitäkin löytyy. Myös sarja Ecover on ollut käytössä mutta jonkun tiedon mukaan he käyttävät osissa testejään eläinkokeita...

Yksi lisä plussa mikä näissä pesuaineissa minua miellyttää on se, että pullojen tyhjennettyä ne voi käydä täyttämässä uudelleen! Tämä tietenkin riippuu siitä missä asuu, mutta näin pääkaupunkiseutulaisena Ruohonjuuri ja Ekolo toimivat asiakkaan eduksi.

Intiassa ollessa hieman harmitti kun shampoo loppui mutta löytyihän sieltäkin vaikka mitä. Aloe Verat ja Neem tulivat tutuiksi. Ja löytyi unelmien kosmetiikkasarja Himalaya.

Himalayan anti-hilse shampoo pesi hyvin ja muut tuotteet tulivat siinä sivussa tutuiksi. Etenkin Neem-puusta valmistetut pesuainet ja saippuat saavat minulta täydet pisteet. Samoin Neem-kapselit. En oikein löytänyt selkeää linkkiä jossa kerrottaisiin Neemin eduista ja plussista. Mutta tässä yksi.

Arvatkaa vaan sitä iloa kun parinkymmenen kilon paketti Intiasta, jonka lähetin samoihin aikoihin kun itse sieltä lähdin, vihdoin saapui Suomeen. Sieltä löytyi säkillinen näitäkin tuotteita huulirasvoista naamapesuihin ja shampoisiin ja jalkavoiteisiin. Nyt on sitten jaettu joka tutulle ja toverille. Olen kosmetiikkadiileri. Haha.

Jatkan aiheesta toisella kertaa. Nyt on mentävä leikkimään hyvää veronmaksajaa. Töihin.

Kolmisen viikkoa pikkukaupungin ja ruukin siimeksessä vierähti kuin siivillä. Saimme rakennettua hiellä, verellä ja kyynelillä mahtavan Faces festivaalin. Sääkin tuli ja suosi kerrankin hippejäkin. perjantaina sade lakkasi juuri niillä hetkillä kun portit avautuivat ja aurinkoa kesti siivousvaiheessakin vaikka sunnuntaina vähän ropsi.

Työryhmämme oli valitettavasti melko epäsosiaalista ja nuorta, mutta jaksoivat ne töitä tehdä vaikka kiukuttelivatkin. Kiukuttelin välillä minäkin siinä välikätenä työnantajan ja työläisten välissä. Saimme kaikki hanttihommat, taisivat jotkut paikkaa Guantamoksikin kutsua. Kannoimme lautaa, pöytiä, tuoleja, maalipurkkeja, somisteita ja patjoja varastosta toiseen, siivosimme vanhaa ja järjestelimme uutta. Maalasimme aitoja ja roskakoreja, teimme kylttejä ja somistimme. Orjatyövoimaa joku sanoi ja harmitteli kun tämä ryhmä aina joutuu tekemään kaiken tämän. Epäjärjestelmällisyys työnjohdossa sai sekin pieniä stressinpoikasia elämään pääkopassa. Olihan se inhaa kerätä muiden jätöksiä leirintäalue pellolta muiden jo ollessa kotimatkalla tai mahtavasti somistaneiden ihmisten kangassilppuja, mutta ryhmässä oli onneksi muutama jotka tosiaan jaksoivat puuhata. Osa jaksoi inistä ja laiskotella muiden siivotessa ympärillä mutta onneksi siitä ei enää hetken kuluttua jaksanut välittää.

Onneksi tapasin ihastuttavia ihmisiä niin kotoa kuin ulkomailtakin. Erityisesti puolasta tullut suomalaisittan Konstaksi ristitty poikalapsi oli kuin yksi kadonneista sukulaissieluistani. Hauskaa pidettiin toisinaan oluen voimin ja toisinaan ilmankin. Vietettiin saunailtoja isolla porukalla niin Mustion joen rannalla kuin Fiskarsin ihastuttavalla kyläsaunalla. Viikonlopun aikana pääsin Juurikylän rakentamaan majasaunaankin. Ihanat löylyt ja punamultakylpy puhdistivat kaiken mielestä ja kropalta. Ei jaksanut harmitella vaikka joutui vielä toimistotöihin seuraavanakin päivänä vaikka piti olla vapaata.

Festivaaliporukan konkareiden kanssa tuli pohdittua mennyttä ja tulevaa. Heidän kanssaan varmasti saadaan vielä paljon hyvää aikaa. Oikeita Luonnonlapsia. Tosihippejä joiden ei tarvitse puhua siitä. Jotka osaavat elää luonnollista elämää murehtimatta.

Kaunis kolme viikkoa täynnä naurua ja fyysisten rajojen rikkomista. Onnen tunteita ja onnistumisia. Nyt nokka kohti mökkiä ja mustikkametsää sekä viinimarja pensaita. Ensi vuoden mehut ja hillot saatava valmiiksi. Nam.